Mitä meille kuuluu?
Ihan hyvää. Päivä kerrallaa täs eletää ja koitan olla stresaamatta kaikkesr mut silti stressaan koko aika. Iltasin välil havahun huonoo omaatuntoo mitä tunnen siitä ku ei oo paljoo aikaa olla Miken kaa ja itken ja sit mietin et ei enää paljoo ja valmistun ja sit mul on aikaa olla senkaa. Välil se tuntuu tosi pahalta, mut miä teen tän mun ja Miken tulevaisuuden turvaamiseks. Ei oo oikeesti helppoo olla yksinhuoltaja äiti uhmaikäselle lapselle ja käydä koulussa. Mut eiköhän tääkii palkita joskus. :)
Iskän syöpäki kutkuttaa välil tuol takaraivos ja koitan olla miettimättä sitä mut silti tosi usein mietin. Enkä tykkää puhuukkaa siit hirveesti. Mietin vaa koko aika et suren sit ku se on ajankohtasta. Sil oli 17.12 kuvaukset ja 23.12 saa tietää onko hoidot auttannu vai ei.
Isäbpäivän mietin et onkohan tää meijen viimenen isänpäivä mitä vietetää niim että mul on viel isä? Ja nyt mietin et onks tää meijän viiminen yhteinen joulu? Välil mietin et oon ihan hirvee ihminen ku mietin tällee, mut silti mietin. Mietin myös välil miks en oo voinu silloo ku se on ollu terve viettää senkaa enemmän aikaa? Nyt mul on koulu ja Mikke ja ei oo aikaa nähä sitä usein, viikonloppusin vaa mut jos mikel on nuha ni ei voida mennä..mut haluun että se on mun valmistujaisis ja voi olla ylpee minust että valmistuin kaikkien näitten vastoinkäymisist huolimatta. Mut sinne asti en voi ennustaa, mut toivoo on. Mut onneks mul on Mikke joka antaa mulle voimaa jaksaa ❤️
Mut eipä meille tän kummempaa kuulu:)
Postailen sit taas ku on aikaa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti