Mennyt vuosi

Taas on se aika vuodesta ku raketit paukkuu ja vuosi vaihtuu. 

Taas on se aika vuodesta, ku mietin kulunutta vuotta ja mitä kaikkee on vuodessa kerennyt tapahtua. Mitä kaikkee hyvää ja huonoa on vuoteen mahtunutkaan. 

Oon voittannut masennuksen, oon ollut töissä, oon alottanut koulun, iskän syöpä uutiset, Miikkaelin 2-vuotis syntterit, mun 21-vuotis syntterit, Miikkael alottanut tarhan, tutustunu uusiin mahtaviin ihmisiin, kärsinyt unihalvauksista ja saanut niihin hoitoa. On ihmisiä joiden kanssa ei olla niin paljon tekemisissä kun vuosi sitten. Oon itkenyt ilon ja onnen kyyneleitä, oon itkenyt surun kyyneleitä. Oon pettynyt ihmisiin ja oon ollut ylpeä ihmisistä. 

Jos sanon että oon pettyny tän vuoden aikana enemmän kun ikinä, se on totta, mitä sitä valehtelemaakaan. Mut siitä on ollut sekä hyötyä että harmia. Tää vuosi on myös ollut yks parhaimmista vuosista. Hassua, että yksi vuosi voi samaan aikaan olla hirvein ja parhain. Oon kuitenkin oppinut sietämään pettymyksiä ja iloitsemaan pienistä hyvistä asioista. Tää vuosi on ollut se vuosi joka on näyttänyt mulle valoa tunnelin päähän.

Ensi vuodelta odotan että saisin mun itseluottamuksen takasin, että voin hyväksyä itteni sellasena ku olen ja hyväksymään sen, että olen täydellinen just sellasena ku olen ja muistamalla että pikku hiljaa hyvä tulee.

Hyvää ja onnellista uutta vuotta teille kaikille ! ☺️

Pitkästä aikaa!

Siit on taas tovi menny ku on viimeeks postaillu, mut mitä ihanin tekosyy on koulu. Koulunkaa on kyl niin iso stressi päällä, kerran viikos tentti tai kaks ja illat mulla meneeki sitte kokeisii lukies ja tehtävii tehdes. Mut nyt oon ansaitul joululomal ja nyt on aikaa kirjotellakki.

Mitä meille kuuluu?

Ihan hyvää. Päivä kerrallaa täs eletää ja koitan olla stresaamatta kaikkesr mut silti stressaan koko aika. Iltasin välil havahun huonoo omaatuntoo mitä tunnen siitä ku ei oo paljoo aikaa olla Miken kaa ja itken ja sit mietin et ei enää paljoo ja valmistun ja sit mul on aikaa olla senkaa. Välil se tuntuu tosi pahalta, mut miä teen tän mun ja Miken tulevaisuuden turvaamiseks. Ei oo oikeesti helppoo olla yksinhuoltaja äiti uhmaikäselle lapselle ja käydä koulussa. Mut eiköhän tääkii palkita joskus. :) 

Iskän syöpäki kutkuttaa välil tuol takaraivos ja koitan olla miettimättä sitä mut silti tosi usein mietin. Enkä tykkää puhuukkaa siit hirveesti. Mietin vaa koko aika et suren sit ku se on ajankohtasta. Sil oli 17.12 kuvaukset ja 23.12 saa tietää onko hoidot auttannu vai ei. 

Isäbpäivän mietin et onkohan tää meijen viimenen isänpäivä mitä vietetää niim että mul on viel isä? Ja nyt mietin et onks tää meijän viiminen yhteinen joulu? Välil mietin et oon ihan hirvee ihminen ku mietin tällee, mut silti mietin. Mietin myös välil miks en oo voinu silloo ku se on ollu terve viettää senkaa enemmän aikaa? Nyt mul on koulu ja Mikke ja ei oo aikaa nähä sitä usein, viikonloppusin vaa mut jos mikel on nuha ni ei voida mennä..mut haluun että se on mun valmistujaisis ja voi olla ylpee minust että valmistuin kaikkien näitten vastoinkäymisist huolimatta. Mut sinne asti en voi ennustaa, mut toivoo on. Mut onneks mul on Mikke joka antaa mulle voimaa jaksaa ❤️ 

Mut eipä meille tän kummempaa kuulu:)

Postailen sit taas ku on aikaa :)