The Golden Book

Hetki on taas vierähtäny viime postauksest. Ei oo oikeestaa ollu aikaa kirjottaa, kaikki aika menee töissä ja se aika mitä mul on mikenkaa jälel ennenku menee nukkumaa, läppäri saa levätä. Onhan se jo levänny pariviikkoo ku ei jaksa aukasta.

No mut en tullu tänne selittelemää minkä takii en oo postannu. :D

Taas se yksinäisyyden tunne on vallannu mun mielen, ihan täysin. Koko aika mietin vaa kuin yksin oon blaahblaahblaah ja alkaa vaa tuntuu pahemmalt ku miettii sitä, mut en saa vaa sit mun päästä pois, kai se on vaa sitä ku ei oo ketää kelle jutella tms, en tiiä. Koitan ajatella positiivisest kaikkee mut jostai kumman syyst mun pää kääntää sen heti negatiiviseks. Ei nyt kuitenkaa ihan kaikki oo negatiivist. 

Tykkään esimierkiks herätä aamul aikastee, juua aamukahvit rauhas ku Mikke viäl nukkuu ja laittautuu rauhas ja lähtee töihin. Tykkään olla töissä, mut siinäkii on ne huonot puolensa, ku ei oo aikaa mihinkää muuhun ku siihe et meen viemää Miken tarhaa, lähen töihin, tuun töistä, haen Miken, tuun kotii, teen ruokaa, leikin Mikenkaa tms, Mikke menee nukkumaa ja loppu illan makaatkii vaa sohval ja katot telkkarii tai siivoot ja käyt nukkumaa, ja taas seuraava päivä on kutakuinki samanlaine. Taino ei ihan samanlaine, riippuu aina millä tuulel Mikke on. Jos on känkkäränkkä kyläs, et voi tehä yhtää mitää muutaku kuunnella vaa raivareit ja jos koitat tehä jotai toinen roikkuu vaa jalas.

Tiiättekö sen tunteen,ku sun tekis vaa miäl lähtä ulos kävelee tai juoksee tai jotaa, yksin, ilman huutavaa lasta? Mut se ei oo mahollist, en oo koksaa saanu tehä niin. Ja just nyt on se hetki, ku haluisin juosta keskelle mettää ja huutaa niin kovaa ku vaa kurkust lähtee.

Hualisin lähtee yksin valokuvaamaa, mun suurin intohimo. Muistan veläki ne ajat ku pystyin vaa lähtemää kotoon, pistää musiikit täysii korville huutamaa, ottaa kameran kätee ja kuvata, kävellä pientä polkuu, ihan tavallist polkuu keskel mettää ja antaa mielikuvitukselle vallan, se mettä näytti niin rauhalliselt. Kävellä Lankkarille, istuu ja kuunnella ku koski virtas, laittaa silmät hetkeks kiinni, siit tuli aina niin rauhottava olo. Se oli se mun paikka, minne menin aina ku oli paha mieli, ku oli hyvä mieli, ku en keksiny muuta tekemist. 

Nyt mun paikka on parveke, minne meen ''haukkaamaa raitist ilmaa ja rauhottumaa.'' 

Tottakai kaipaan välil mun vanhaa elämää, oikeestaa niit asioit, mitä en enää pysty tekemää. Mut samal oon tyytyväinen mun ''uutee'' elämää, en ois noina aikoin uskonu, et nyt tänä päivänä, mul on maailman sulosin poika joka kutsuu minuu ''käiskä'':ks tai Meaks.

Kirjan sivu on vaa käännettävä joskus. Joka sivul ei vaa voi olla kaikkee hyvää tai huonoo siin pitää olla kumpaakii. Se kirja ei ois mielenkiintonen, eikä se jäis sun mielee. Niiku nytte, mietin niit vanhoi kirjan sivui hymyhuulil ja kuinka se kaikki oli mulle arkipäivää. Ja tää uus sivu, on mulle nyt arkipäivää ja mietin näit asioit varmaan taas muutamanvuoden päästä ja oon hymyhuulil, kuinka nääkii ''arkipäivät''  on mulle kultanen muisto kirjassa.